Vauva koiraperheessä – miten sujuu yhteiselo?
Meillä löytyy tällä hetkellä kotoa kaksi kappaletta about samankokoisia, nelivedolla hyvinkin lujaa liikkuvaa otusta. Toinen aika paljon karvaisempi kuin toinen, mutta yhtälailla pyörivät jaloissa molemmat ja tarkkana saa olla ettei päälle astu. Karvaisempi kaveri on siis koira nimeltä Onni, 9-vuotias Pomeranian-rotuinen karvakasa. Seuraavaksi siis tilannekatsaus siitä, miten heidän keskinäinen yhteiselonsa on mahtanut sujua!
Onni on luonteeltaan lähempänä kissaa kuin kultaista noutajaa, hyvin omapäinen ja miellyttämishaluton, hedonistinen tyyppi siis kyseessä. Vaikka hän näyttää pehmolelulta, on pehmolelun sisällä melkoinen kovanaama. Toki halutessaan osaa olla hyvinkin suloinen. Paino sanalla halutessaan. Tyhmempikin ymmärtää, että jos koira on tottunut olemaan ainoan lapsen asemassa vuosikausia ja yhtäkkiä taloon tulee vauva viemään vanhempien huomion, on tässä helposti kriisin paikka. Erityisesti jos koira on hyvin kiintynyt omistajaansa, rakastaa rutiineja eikä ole luonteeltaan se leppoisin… Onni ei lähtökohtaisesti pidä vieraista ihmisistä ja hyväksyy kosketuksen vain hyvin tutuilta ihmisiltä. Muita koiria kohtaan hän on aina onneksi ollut ystävällinen. Huolta herättikin ennen vauvan syntymää, että mitenhän tuo mahtaa bebeen suhtautua… Tosin Onni, kuten koirat yleensäkin, on aina suhtautunut koiranpentuihin ja satunnaisiin lapsikontakteihin paljon lempeämmällä asenteella kuin aikuisiin.
Vauva tuli taloon, miten kävi arvojärjestyksen?
Ennen vauvan tuloa Onni oli korottanut itsensä perheen arvoasteikolla heti meikäläisen alapuolelle, tarkoittaen että mies on sitten siellä kolmantena. Tämä ei luonnollisestikaan ole se haluttu tilanne, mutta pirun vaikea muuttaa. Minä olen koiran mielestä – just ja just – pomo, mutta miehen kanssa kaveri selkeästi mittailee voimiaan. 190-senttinen mies on muuten se, joka tahtojen taistelun neljäkiloiselle koiralle häviää. Taitava koirakouluttaja ilmoittautukoot…
Noh, vauva tuli ja koirahan meni siitä aivan sekaisin. Ei antanut vauvan olla hetkeäkään rauhassa vaan nuoli jatkuvasti ja oli muutenkin ihan sfääreissä. Päivän sitä katseltuani tartuin luuriin, soitin eläinlääkärille ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni, eli varasin ajan kastraatioon. Mies oli vastustanut (miesten välisestä solidaarisuudesta) tätä, mutta oli valmis nyt kokeilemaan. Tehtiin siis kemiallinen kastraatio, joka on aika paljon hellävaraisempi kuin lopullinen pallien poisto. Koiran niskaan asennettiin hormoni-implantti, jonka vaikutus piti kestää vuoden. Käytän sanaa piti, koska aika tarkalleen puoli vuotta asennuksen jälkeen huomattiin että koira palautunut ennalleen ja nyt 7 kk asennuksen jälkeen kastraation vaikutus näyttää hävinneen kutakuinkin kokonaan.
Vauvan saapumisen aiheuttaman alkushokin jälkeen tilanne kuitenkin normalisoitui suht nopeasti, niin kauan kun vauva ei osannut liikkua ei se juuri koiran elämää hetkauttanut, muuten kuin menetetyn huomion muodossa. Ja niinhän se on mennyt, että vauva vie suurimman osan huomiosta ja koiraparka jää kakkossijalle. Kastraatio ehkä hieman rauhoitti koiraa ja sillä oli positiivisia vaikutuksia, mutta paljon myös negatiivisia. Esimerkiksi kiinnostus ulkoiluun loppui kokonaan ja ruoka puolestaan maistui loputtomasti.
Summa summarum, vauva on kuin onkin päätynyt koiran omassa arvojärjestyksessä koiran itsensä yläpuolelle. Koiran asemasta katsottuna vauva on varmasti ollut ihan megalomaaninen pain in the ass, repii turkista, vie kaiken huomion, tulee herättämään nukkuvan koiran yhtäkkiä, vie lelut kyselemättä vaikka suoraan suusta ja niin edespäin. Suurempia ongelmia ei kuitenkaan näiden kahden yhteiselossa ole ollut ja ovat pikkuhiljaa molemmat oppineet miten toisen kanssa kannattaa olla. Lattialla on tilaa molemmille. Kaikista suurin ongelma on se, että koiran pitkä turkki on vauvan silmissä täysin vastustamaton ja siitä olisi mukava tarttua hyvin napakasti kiinni. Arvata saattaa, onko koira samaa mieltä. Turkin repiminen aiheuttaa siis turhan usein vaaratilanteita kun koira pelästyy.
Nykytilanne
Sain hiljattain kyökkipsykologimaisen ahaa-elämyksen koskien sitä, miksi koira päästi pienen ihmisen suoraan itsensä yläpuolelle. Vauvahan ei osaa varoa, eikä siis näytä pelkoa tai jännitystä koiralle vaan tekee just mitä huvittaa. Kun vauva ei koskaan varo koiraa vaan konttaa määrätietoisesti häätämään koiran pois lempipaikaltaan tai vie lelun koiran suusta, ei koira oikein muuta osaa kuin alistua. Koira olettaa, että näin voimakastahtoinen – joskin pieni- ihminen on ehdotonta johtajamateriaalia jonka kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Sitähän sanotaan, että koira aistii pelon ja tämä on kyllä erittäin totta. Jos koiraa alkaa varoa, ottaa se välittömästi johtajan paikan.
Vauva E:llä on ihan käsittämätön määrä energiaa, hän ei ole hetkeäkään paikallaan nyt kun on liikkumisen riemun löytänyt. Vauva E:n mielestä Onni on hauskinta ikinä, heillä tuntuu olevan joku keskinäinen meininki jota aikuiset ei ymmärrä. E ei ole mikään tyhjännauraja, vaan hyvinkin kriittinen yleisö kaikenlaiselle hassuttelulle. Aikuiset saavat pitää melkoisen komiikkaesityksen jotta makeat naurut irtoavat, mutta Onni kun saapuu paikalle repeää bebe joskus täysin.
Mun mielestä eläimet tekevät lapsille monella tasolla hyvää. Siedättävät allergioille ja ties mille muille nykyajan elintasosairauksille, opettavat huolenpitoa sekä vastuunkantoa, ovat parhaita kavereita ja leikkiseuraa. MUTTA eläin on aina eläin, eikä koskaan voi olla varma mitä tapahtuu, vauvatkin kun ovat täysin varomattomia liikkeissään. Eli silmät on oltava selässäkin kun mukelot ja elukat ovat vapaana samoissa tiloissa!
Miten muilla on sujunut muksujen ja elukoiden yhteiselo?
9 lokakuun, 2018 @ 6:16 pm
Hei! Meillä on ihan samanluonteinen urospomeranian, tosin leikattu 3 vuotiaana. Vain lähimmät ihmiset saavat koskettaa, vieraat saavat äkkiä hammasta. Antaa kyllä hammasta (tai pikemminkin rähisee ja uhkailee purevansa) joskus pelästyessään omille perheenjäsenillekin. Onko teidän Onni myös näin kova puolustamaan itseään? Meidän koiralla välillä napsahtaa jos se on nukahtanut johonkin ja pelästyy äkillistä liikettä lähellään tms. Epäilyttää tosi paljon lapsen hankinta, että mitä siitä tulisi koiran kanssa. Oletteko joutuneet totuttamaan Onnia lapseen jotenkin ja miten? Ikää alkaa olla jo itsellä sen verran, että kohta pitäisi ne lapset tehdä ja koira on ”vasta” 6v.
Mun yksi kaveri tuli käymään meillä pariviikkoisen vauvansa kanssa ja meidän koira meni samalla lailla aivan sekaisin ja olisi halunnut mennä nuolemaan, luonnollisestikaan ei otettu mitään riskiä sen reaktiosta jos olisi päässyt lapsen lähelle.
10 lokakuun, 2018 @ 8:25 am
Aika tutulta kuulostaa..Onni nimenomaan just pelästyessään syöksähtää nollasta sataan ja uhkaa purra, itseään puolustaakseen. Äkkipikainen kuin mikä, tosin kyllä on monesti jalkoihin jäänytkin ja vauva ei paljon hänen nukkumistaan kunnioita. Että jollain sitä pientä kokoa pitää kompensoida. Ei ainakaan kannata jättää lapsia hankkimatta koirakaverin takia! Kyllähän sitä etukäteen mietittiin että miten tulee menemään mutta yllättävän hyvin lopulta on mennyt, vaikka ekat päivät oli hermoja raastavia kun tilanne oli kaikille uusi. Tilanne normalisoitui siitä kyllä.
Tärkeintä on, että koira ei lähtökohtaisesti ole aggressiivinen vauvaa kohtaan, eikä meillä ole. Päinvastoin, koira tykkäisi pusutella vähän liiankin kanssa… Vauva kun ei aluksi liiku pitkään aikaan, on koiralla aikaa tottua siihen ilman että vauva on uhka. Sitten kun bebe lähtee liikkeelle, ovat he jo kavereita ja osaavat paremmin olla toistensa seurassa. Nyt kun mietin näitä meidän normipäiviä, niin pääsääntöisesti vauva touhottaa omiaan pitkin kämppää ja Onni lepäilee omissa oloissaan rauhassa, välillä käydään ulkona ja leikitään (molempien kanssa). Pitää vain itse huolehtia, ettei vauva pääse repimään nukkuvaa koiraa turkista. Ja vaikkei yksikään koira tietenkään saa purra, onneksi nämä pienet eivät saa pahimmassakaan tapauksessa pahaa jälkeä aikaan! Ainakaan Onni jolta puolet hampaista on poistettu…
11 lokakuun, 2018 @ 10:30 pm
Kiitos vastauksesta, helpottavaa kuulla että voi sujua noinkin hyvin. Laitatteko Onnin välillä ns. eristyksiin esim koiraportin taa jos ei ehdi herkeämättä vahtia kaksikkoa, vai ovatko jatkuvasti samassa tilassa? Epäilen että meidän pommi on varmaan silti vielä räksympi, hänellä kun on tarkkaa sekin mistä ja miten rapsutetaan tai voi alkaa murina, ja jos epämiellyttävä kosketus ei lopu nopeaan tulee pian räksähdys. Syytän tästä käytöksen eskaloitumisesta sitä että emme tajunneet koiran olevan arka silloin kun ns. ongelmakäytös pikkuhiljaa alkoi, ja saimme vääränlaisia koulutusohjeita tilanteisiin (komentaminen ja rankaisu) jotka ovat osaltaan saaneet koiran puolustamaan itseään herkästi ja nopeasti. Nyt ollaan opeteltu joitain asioita kokonaan uudelleen positiivisella vahvistamisella, kun jossaim vaiheessa ei antanut enää edes kynsiä leikata. Myöskään syliin ei saa sisätiloissa nostaa ollenkaan tai tulee hirveä rähinä, ulkona tai vieraissa paikoissa ei mitään ongelmaa syliin ottamisessa… Ota näistä selvää! 😀
14 lokakuun, 2018 @ 5:01 pm
Meillä kyllä koiraportti löytyy vauvan huoneen ovella, mutta eihän tuo karvakasa siellä portin takana viihdy itsekseen…Joskus kun halutaan rauhassa beben kanssa leikkiä, mennään vauvan huoneeseen ja laitetaan portti kiinni niin saa omaa rauhaa koiralta 😀 Kynsien leikkuu on kyllä ongelma täälläkin, samoin vieraiden kosketus! Joskus säpsähtää myös mun vääränlaista rapsutusta, on siis varsinainen herkkis.
Mutta kyllä nää oikeesti hyvin keskenään pärjää, ihan varmasti teilläkin -ehkä alkushokin- jälkeen homma tasaantuisi! Aika paljon koira haluaa kuitenkin olla omassa rauhassa, joten vetäytyy vaikkapa eteiseen nukkumaan ja sitten vaan itse katsoo ettei vauva mene sinne kiusaamaan nukkuvaa koiraa.